Pääsiäisviikon alla joukko protestanttisia pastoreita kokoontui Valkoisen talon Oval officeen. Aivan kuten patriarkka Kirill teki neljä vuotta sitten Vladimir Putinille he laskivat kätensä presidentti Trumpin ylle ja siunasivat tämän Jumalan valittuksi aseeksi johtamaan USA:n sotavoimia taistelussa Lähi-idän pahuuden voimia vastaan.

”Naispastori” Paula White-Cain rinnasti Trumpia Jeesukseen. ”Te olette maksaneet hinnan, joka melkein vei henkenne. Kuten Kristus, teidät on petetty ja teitä on syytetty. Ja koska Kristus voitti, tekin tulette olemaan voitokas kaikessa, mihin ryhdytty.”

Kehuihin mielistynyt presidentti sipaisi oitis kirkkokaavun sotapanssarin peitoksi: ”Kun Jeesus saapui Palmusunnuntaina Jerusalemiin, niin kansa juhli ja kunnioitti häntä kuninkaanaan. Nyt he kutsuvat minua kuninkaaksi! Voitteko uskoa?”

Toisaalla Washingtonissa sotaministeri Pete Hegseth johti Pentagonin virkailijoita kuukausittaiseen rukouskokoukseen. Yhteisessä rukouksessa vihittiin USA:n asevoimat Jumalan käyttöön ja tuhoamaan viholliset, jotka eivät armoa ansaitse. Historia kertoo, kuinka hanakasti Yhdysvaltain (ja toki monen muunkin maan) sotaretkillä on huudettu Jumalan asettumista omalle puolelle rintamaa.

Pääsiäisen sanoman rosoiseksi jatkoksi presidentti Trump uhkasi tuhota koko Iranin siviilisaation niin perin pohjin, ettei sitä enää koskaan rakennettaisi uudelleen.
Maailma oli kauhuissaan. Mitä maailman mahtavimmalle sotakoneistolle mahtaisi? Hinnat pomppasivat. Kansat vaikenivat ahdistuneeseen odotukseen. Sanoiko kukaan mitään.

Vastaus tuli yllättävästä suunnasta.

Vuosi sitten tehtävänsä aloittanut amerikkalaislähtöinen Paavi Leo XIV ei kumartanut kuvia: ”Jeesus on Rauhankuningas, joka on sotaa vastaan Kukaan kristitty ei voi liittyä niiden joukkoon, jotka ovat hyljänneet rauhan tien ja valinneet pommitukset.” Hän kehotti kaikkia palaamaan heti neuvottelupöytien ääreen”.

Epäselväksi ei jäänyt, keille paavi sanansa osoitti. Hän vielä lainasi Raamattua Jesajan kirjasta 1:15. ”Vaikka kuinka paljon rukoilisitte, minä en kuule, sillä teidän kätenne ovat verta täynnä.”

Maailmassa on lähes 1,5 miljardia roomalaiskatolista. Yhdysvalloissa heitä asuu noin 68 miljoonaa. Ilman epäilystäkään heidän joukossaan on miljoonia, joille paavi on suurempi auktoriteetti kuin presidentti. Siinäpä hieman miettimistä tulevaisuutta ajatellen. Ja tuskin sotaintoinen Benjamin Netanjahukaan voi kirkkain silmin puolustaa Jumalan edessä kaikkia sotatoimiaan. Omia kansalaisiaan tuhoavat ajatollat ovat sitten aivan oma lukunsa.

Leo XIV:n esiin astuminen ei ollut mikään teologinen tai uskonnollispoliittinen kannanotto. Se oli rohkea asettuminen elämän puolelle tuhoa ja kuolemaa vastaan. Edustipa mitä uskontoa tai uskonnottomuutta tahansa, niin aseisiin tarttuminen merkitsee aina ihmisen epäonnistumista asioidensa ratkaisemisessa. Synnin läpikotaisin turmelema ihminen ”ei rauhan tietä tunne”.

Eikä tarkoitus vieläkään pyhitä keinoja.

.

Puhuttaisiinko vähän pelosta?
Nolottaako, vai pelottaako se – peloista puhuminen? Vai eikö aihepiiri kosketa? Siinä tapauksessa voi vain ihaillen onnitella. Olet niin täynnä Jumalan rakkautta, ettei pelolla ole elämässäsi tilaa. Meitä muita kyllä pelko kouraisee – ainakin toisinaan. Joskus se uhkaa asettua aivan taloksi.
Nelisenkymmentä vuotta sitten eli keskuudessamme vielä runsaasti sotaveteraaneja. Asuin silloin Espanjassa ja tapasin siellä heitä paljon. Muitakin kuin suomalaisia. Monet kantoivat kehossaan kipeitä sotamuistoja. Suurimmat vammat oli teljetty mielenmaailmaan, mistä ne muutaman lasillisen jälkeen purkautuivat kyyneleiksi.
Tutustuin myös muutamaan Marskin -ritariin. Heitä katseltiin omien kauhumuistojen takaa ihaillen, aivan kuin nämä olisivat olleet toisen rotuisia. He olivat sangen haluttomia kertomaan kokemuksistaan – edes yllytettyinä. Kun heiltä kyseltiin, eivätkö he pelänneet sodassa ollessaan, oli vastaus sama: – Pelkäsin! Pelkäsin niin pirusti. Kaikki he pelkäsivät.
Tämän kuullessaan tavallisen rotuiset huokaisivat helpottuneina. Olemme sittenkin paljossa samanlaisia. Ihmisiä vain, joiden pelkoja on turha vertailla. Kun joku voi hammaslääkärin tuolissa lähes nukahtaa, toiselle se saattaa olla kamalin paikka heti maailmanlopun jälkeen.
Maailmalla monissa vaaranpaikoissa kiertänyt lähetysveteraani ilmaisi osuvasti: – En pelkää mitään niin paljon kuin miestä, joka sanoo, ettei hän pelkää mitään.
On tervettä sekä sairasta pelkoa. Edellisen on Jumala tarkoittanut suojaksemme. Se varjelee meitä hakeutumasta tieten tahtoen vaarallisiin tilanteisiin. Sota on kuoleman ylin airut ja siten pelon pandemian alku. Valloilleen päästyään se ei kysele keneltäkään, pelottaako. Kuuntele uutisia, niin huomaat pelon kasvavan tsunamin lailla sodan vanavedessä.
Eräs pelko on kuitenkin ihmiselle suorastaan hyödyksi. Kysymys on jumalanpelosta. Vaikka se saattaa tullessaan tuntua kauhistuttavalta, se ei silti milloinkaan vahingoita ihmistä. Päinvastoin. Kun ihminen tajuaa oman syntisyytensä, hän yleensä pelästyy sydänjuuriaan myöten. Pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisi siinä tilassa kohtaamaan elävän Jumalan kauhistuttaa. Mikä avuksi?
Tuollaisella hetkellä on lähes mahdotonta ymmärtää, että juuri sellaiseen tilanteeseen Jumala tahtoo jokaisen ihmisen tavalla tai toisella joutuvan. On näet aivan välttämätöntä, että me käsitämme, miksi tarvitsemme pelastajan. Meiltä itseltämme se ei käy. Kuin raastava tuli huoli omasta tilasta ajaa silloin ihmistä takaa meni hän minne hyvänsä. Eikä polte lakkaa, ennen kuin hän murtuu kääntymykseen ja pyytää Jeesukselta syntejään anteeksi.
Jumalanpelko on tarkoitettu myös uskovan ihmisen matkavarustukseen. Jos/kun teemme syntiä, sydämessä asuva Pyhä Henki kutsuu parannukseen ja uskon uudistumiseen. Tämän saa aikaan Raamatun sana omin silmin luettuna tai sananjulistuksen kautta vastaanotettuna. Tällainen kohtaaminen on Jumalan lahjaa, joka pitää kristityn uskonelämän tuoreena. Siinä on myöskin salaisuus kristityn kokemaan sisäiseen turvallisuuteen ja rauhaan.
Otsikon kolme sanaa ovat osa miljoonien tuntemasta Hyvän Paimenen psalmista 23. Onko aika täydentää koko lause. Sen sisältämän lupauksen saa jokainen Jeesukseen turvautuva ihminen omistaa omalle kohdalleen.
”Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

Kuukauden päivät sitten tein matkan etelään, en tosin eteläistä Suomea kauemmaksi. Oli jälleen ilo olla koolla vanhojen ystävien kanssa. Julistaa aina yhtä ihanaa evankeliumia Jeesuksesta ja osallistua ehtoolliselle.
Aivan kuin kirsikkana kaiken hyvä päälle sain tavata lapsiani ja heidän perheitään.
Saarnamiehen sunnuntaina (siis maanantaina ) köröttelin kiitosmielin kohti keskisuomea ja Mutkankylää. Ajokeli oli hyvä, ja leppoisa musiikki saatteli matkantekoa. Ei edes puhelin kilahtanut kertaakaan ajatusmaailmaa häiritsemään.
Hetkinen! Puhelin! Missä on minun puhelimeni?
Kun juuri äsken olin puolimatkan krouvissa pysähtynyt lounastamaan, en tarkoituksella ottanut puhelinta buffeeta maistelemaan. Sellaisessa tilanteessa sen paikka on takin taskussa, ja takin paikka on autossa. Nyt minun täytyi oikein pysähtyä. Takki oli kyllä vierelläni niin kuin pitikin, mutta puhelin ei.
Missä ihmeessä on minun kännykkäni???
Hapertuva muistini pisti pakin päälle, ja hihna savuten yritin kartoittaa päivän kulkua aamusta alkaen. Kotvasen kuluttua ratkaisu alkoi hahmottua. Pulssini laskeutui kaksinumeroisiin lukuihin. Paikansin karkulaisen poikani kotiin ja yhden tietyn hyllyn reunalle. Hyvä juttu. Täytyypä soittaa ja varmistaa asia.
Reaktio lähti aivan selkäytimestä. Ensiajatus oli siis soittaa sillä kännykällä, joka oli kahdensadan kilometrin siihen samaiseen kännykkään.
Enkö sitten voinut ajaa lähimmälle huoltamolle ja kilauttaa puhelun sieltä? Paitsi, että en muistanut poikani numeroa. Lähimailla reittini varrella ei asunut ketään tuttua, jonka luokse olisi kehdannut mennä keittämääni soppaa selvittämään.
Aika oli pitkä kotona odottaessani vaimon kotiutumista. Hän ei saanut takkia päältä, ennen kuin hyökkäsin hänen puhelimensa kimppuun. Sain huokaista helpotuksen, joka taisi kuulua naapuriin saakka. Asia sai onnellisen ratkaisun, eikä minun tarvinnut olla enää levoton. Poika lupasi laittaa puhelimen heti seuraavana aamuna Matkahuollon luotettavaan kyytiin. Voisin levollisin mielin antautua seuraavien päivien ohjelmaan. Vaan kuinka kävikään.
Missä minun pitikään olla silloin ja silloin? Katsotaanpa kalenterista. Ai niin! Kalenteri oli puhelimessa, jonka Matkahuolto ilmoitti juuri saapuneen Lahteen. Hieno juttu, pikalähetys oli matkannut ensimmäiset parikymmentä kilsaa – joskin alkupisteestä väärään suuntaan.
Mitä vuoroja olin sopinut sairaalan vapaaehtoistyöhön? Keskusteluryhmästähän se selviää, ja se ryhmä löytyy kännykästä. Pahus sentään! No, hyökkäänpä ketjuun läppärillä. Ajatuksena ihan hyvä, mutta läppärin modeemina meidän huushollissa sattuu toimimaan kännykkä. Entä sitten minulle niin rakkaat aamulenkit. Seuranani ovat kulkeneet monet Raamatun opettajat, jotka ruokkivat sieluani ja henkeäni siinä kuin kävely kroppaani? Mistäpä se opetus olisi kaikuisi, ellei rintataskussani matkaavasta kännykästä. Ja se kännykkä oli kahden päivän päässyt jo Seinäjoelle, kertoi vaimon kännykkä. Liekö porhaltanut Tuurin ohi jäämättä viikon tarjouksia ihmettelemään.
Moisen spurtin jälkeen oli matkalaiselle kaiketi lepopäivä paikallaan. Torstaina se ei nimittäin liikahtanut minnekään.
Mutta perjantaina se suuri juhlapäivä koitti.
Hei, kuulkaa kaikki: minun puhelimeni saapui! Minulla on taas kännykkä. Tässä se on, omassa kädessäni! En tiennytkään, kuinka rakas olet minulle. Olen ihan pihkassa sinuun. Ethän koskaan enää suostu jäämään kyydistä, jos vielä unohdan sinut lataukseen ties minne? En edes suostu ajattelemaan, että joutuisin vielä jonakin päivänä elämään ilman sinua.
Jätän sinut varmuuden vuoksi auki vuoteeni viereen. Jos kaipaat minua, niin pirahda ihan vapaasti vaikka pikkutunneilla.

Me olemme hanakoita poikia ja tyttöjä tahtomaan yhtä jos toista. Hyödyllistä ja hömppää. Ja mikäs siinä, kun Jumala on luomistyössään istuttanut jokaiseen ihmiseen kyvyn tahtoa asioita. Toinen toistaan ihmeellisempiä asioita. Näin tehdessään Jumala otti tietoisen riskin, sillä jopa Ilmatieteenlaitos olisi onnistunut ennustamaan sen rajuilman, mikä syntyisi ihmisten tahtotilojen ryhtyessä ottamaan mittaa toisistaan.
Juuri nyt onkin ihmiskunnalla nähtävänään yllin kyllin tahtotaivaan revontulia. Yhden miehen tahto jäisen ja routaisen saaren perään on niin sammumaton, että se uhkaa polkea jalkoihinsa koko muun ihmiskunnan tahtomiset. Seuraukset voivatkin sitten olla sellaisia, että niitä ei tahdo kukaan.
Onko liian optimistista ajatella, että jokainen ihminen tahtoisi olla hyvä? Tai, että häntä ainakin pidettäisiin sellaisena? Vastaus jäänee hypoteettiseksi. Riippuu ensiksikin siitä, mitä itse kukin nyt sitten hyvänä pitää – ainakin henkilölle itselleen. . Niin kuin sitä saarta hamuavasta tyypistä sen valtaaminen tuntuisi hänen moraali-käsityksensä asteikolla hyvältä ja lisäisi psykologisesti hänen arvovaltaansa.
Mutta jätetään POTUS painiskelemaan saari -syndroomansa kanssa. Sillä jos meillä itse kullakin riittää rohkeutta ja ”tahtoa” nostaa katseemme omasta napapiiristä toisten ihmisten tarpeisiin, niin hymy saattaa hyytyä. Sisimpämme rehellisessä turvatarkastuksessa emme paljastukaan erityisen hyväntahtoisiksi. Jopa itse apostoli Paavali tunnusti voimattomuutensa. Vaikka hän tunnisti itsessään tahdon tehdä hyvää, niin hän ei saanut sitä tulemaan ulos toimeksi saakka. Tästä hän kirjoittaa Roomalaiskirjeen luvussa 7.
Ei auta siis kuin vastentahtoisesti tunnustaa itsekkyyden tartunta itsessään. Paras lääke siihen on nöyrä pyyntörukous, että tahto kaiki npuoleiseen auttamiseen ja Jumalan auttavasta tahdosta todistamiseen saisi viritä päivä päivältä sydämessä.
”Jumala on voimallinen antamaan teille runsain määrin kaikkea armoa, niin että teillä on aina riittävästi kaikkea voidaksenne tehdä runsaasti kaikkea hyvää.”(2.kor.9:8)
Mikä mahtava lupaus!

Herra, tahtoisin niin olla avunantaja
Olla samarialainen, toisten haavat parantaa
Muuten uupuu matkalainen ilman avunantajaa

Herra, tahtoisin niin olla rauhantekijä
Toisen poskeni voin kääntää, kiven maahan pudottaa
Vihan kylmyys kaiken jäätää ilman rauhantekijää

Herra, tahtoisin niin olla soihdunkantaja
Kristus -valon ylös nostaa, korkealle kohottaa
Tuho veljeäni kohtaa ilman soihdunkantajaa

Sinä jouluna maa oli musta,
valon hentoinen kajo tuskin punersi tienoon
Oli pimeys kuin rangaistusta,
kunnes mieleni havahtui kuiskaukseen vienoon:
”Missä on joulusi – sinun?
Sen rakensit itse, joko kadotit sen?
Jos tahdot, saat jouluni – minun,
synnyin antamaan sinulle pelastuksen
Kerro toisille,
koko maailmalle:
Synnyin antamaan kaikille pelastuksen!
Se on jouluni – minun.”

Tiesin, kelle ääni tuo kuului
jonka kuiskauskin riitti jo valoa tuomaan
Silloin valkeeksi jouluni muuttui,
nousi seimestä risti, se kutsui mut suojaan
On siinä nyt joulu myös – minun

Nauroimme molemmat niin makeasti.

Ystäväni oli ollut tavanomaisella lenkillään. Ajatukset olivat vapautuneet omille siivilleen. Kevättalven jalkakäytävä oli petollinen. Yksi huolimaton askel ja: hupsista keikkaa!

Kun horisontti asettui taas osapuilleen kohdalleen, niin mikä oli ensimmäisenä mielessä? Menikö nilkka, lonkka tai ranne? Eihän nyt toki! Tuollaiset pikkujutut saisivat odottaa vuoroaan. Tärkeintä oli havainnoida: näkikö kukaan?

Reagointi on kaikille niin ominaista, että se yhdistää koko ihmiskunnan. Aina kun joudumme jollakin tavalla noloon tilanteeseen, on ensiarvoisen tärkeä saada tietää, näkikö kukaan.

Ilmiö tuntuu liittyvän ihmisen varttumiseen. Alle kouluikäiselle pyrstölleen kupsahtaminen ei ole kummoinen asia. Ellei keikahdus aiheuttanut isommin kipuja, niin ei muuta kuin enimmät sotkut pois kamppeista ja menoksi. Mitä se kenellekään kuuluu, näkikö joku tai ei. Mutta kun lähdetään kouluun, käynnistyy tahallaan tai tahattomasti vertailu itsensä ja toisten välillä. Silloin ja siitä eteenpäin on parempi pysyä pystyssä. Futiskentälläkin – ellei sitten ole tarkoitus kalastella rankkaria.

Tästä onkin lyhyt askel ilmiön kääntöpuoleen.

Nimittäin jokaisella ihmisellä on halu tulla huomatuksi myönteisellä tavalla. Tämä tarve elää meissä vauvasta vaariin. Jotta se toteutuisi, on ihminen valmis näkemään paljonkin vaivaa. Kukaan ei halua jäädä seinänkoristeeksi.

Naisille ulkonäkö on tärkeä, ja sen vaalimisessa osaa kosmetiikka- ja muotiteollisuus nyhtää viimeisenkin hyödyn itselleen. Ukot puolestaan huhkivat kuntosalilla henkensä kurkussa, että tuo vyötärölle majaansa rakentava pallukka saataisiin hinattua hartioiden komistukseksi. Tässä yhteydessä en tohdi edes kuvailla niitä ihmisen soidinmenoja, joilla yritämme saavuttaa suosiota sitä mielitiettyä etsittäessä.

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että pyrimme korostamaan vahvuuksiamme ja parhaamme mukaan pitämään katveessa heikkouksiamme.

Mutta on yksi, joka näkee kaiken. Kaikista kätkeytymisyrityksistä huolimatta. Jossakin elämänsä vaiheessa jokainen ihminen pysähtyy tämän kysymyksen eteen. Tuntuu kauhistuttavalta, että joku näkee, kuulee ja tietää minusta kaiken. Aivan kaiken – ajatuksia myöten. Kyse on tietenkin Jumalasta.

Sellaista mahdollisuutta täytyy paeta kaikin voimin. Miten toimisi täyskielto? Monet turvautuvatkin ensimmäiseksi Tuomaksen vuorosanoihin: ”ellen näe ja koske, niin en usko.” Kommentti on mieletön. Luotu ihminen ryhtyy komentamaan Luojaansa aivan kuin tämän olemassaolo olisi hänen päätettävissään. Yhtä vähän kuin se, millä tavalla ja milloin Jumala haluaa ilmaista itsensä.

”Hän, joka on istuttanut korvan – hänkö ei kuule? Hän, joka on luonut silmän – hänkö ei näe? Hän, joka kurittaa kansoja – hänkö ei nuhtelisi, hän, joka antaa ihmiselle ymmärrystä? Herra tuntee ihmisten ajatukset: ne ovat turhuutta” Ps.94:9-11).

Luettaessa Psalmia 51 lukija ei voi välttyä aistimasta synnintunnon aiheuttamaa tuskaa. Kuningas Daavid oli juuri saanut tietää, että Jumala oli nähnyt hänen tekonsa ja juonittelunsa koko kauheudessaan. Pakotietä ei ollut. Tilinteon hetki oli koittanut, eikä kuninkuudesta ollut tässä mitään apua. Jumala ei katso henkilöön. ”Minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina edessäni.” Ahdistunut huuto kohosi Daavidin huulilta. Pyhän Jumalan katse poltti hänen sisintään.

Mutta Jumalan rakkaus nousi tässäkin yli kaiken. Niin raskaista rikkomuksista kuin olikin kyse, Hän ei halunnut tuhota Daavidia. Sen sijaan Hän auttoi tätä löytämään ainoan oikean ratkaisun: synnin tunnustuksen, katumuksen ja vetoamisen Jumalan armoon. Siinä Daavidin ainoa toivo. Siinä on meidänkin ainoa toivo. Sinun ja minun.

”Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden, pyyhi pois syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni…Peitä kasvosi näkemästä näkemästä syntejäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista vahvaksi henki minun sisimmässäni.”

Tuollaisen rukouksen Jumala kuulee. Katuva syntinen saa anteeksi, eikä Jumalan katsetta tarvitse enää pelätä. Päinvastoin. Kun Jumalan kaiken näkevä katse seuraa armahdettua syntistä, ei mikään voisi tuntua sen turvallisemmalta. Daavidkin oikein toivoi saada elää Jumalan katseen alla. Siitä kertoo esim. Psalmi 139.

”Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne ajatukseni, ja jos näet tieni johtavan vaivaan, ohjaa minut iankaikkiselle tielle.”

Miten ihminen sitten elämässään kompuroikin, niin Jeesus on valmis nostamaan ylös. Jokaisen, joka häntä avukseen pyytää. Eikä tarvitse hävetä sitä, että hän näkee kaiken.

Parempi niin.

Pietarin Eremitaasissa, Rembrandtille omistetussa salissa, riippuu paraatipaikalla eräs hänen tunnetuimmista teoksistaan. ”Tuhlaajapojan paluu” on kookas valon ja varjon mestariteos, jonka edessä vierailijoiden jono pyrkii ruuhkautumaan. Ja mykistymään.
Kotiseurakuntani alttariseinällä on tuosta maalauksesta lähes alkuperäisen kokoinen printtijäljennös. Yhtälailla sekin vetää kirkkoväen katseita puoleensa. Se on saanut monet löytämään oman paikkansa taulussa – ja siis Jeesuksen kertomassa vertauksessa. Mutta jonoksi saakka se ei ole onnistunut houkuttelemaan väkeä. Valitettavasti. Jäljennös mikä jäljennös.
Mutta palataan vielä Venäjälle. Kremlin totuuden äänitorvi RT -kanava paljasti äskettäin, että se on käyttänyt propagandansa levittämisessä kuvitteellisia juontajia. Ne ovat tekoälyn luomuksia alusta loppuun ja muokattu kertomaan maailman valtakielillä, miksi Venäjä on pakotettu toimimaan niinkuin se toimii – itsensä ja muun ihmiskunnan hyväksi.
Onpa videoilla vilahtanut itse Vladimirkin puhumassa sujuvasti englantia – mitä hän ei itse asiassa suostu eikä pysty kunnolla tekemään. Tekoäly saapui tässäkin avuksi.
Viime vuoden syksyllä käytiin Eduskunnassa keskustelu tekoälyn merkityksestä kansanedustajien työssä. Innokkaimmat olivat niin haltioissaan, että vertasivat teko-älyä tulenteon keksimiseen. Enemmistö varoi ottamasta julkisesti kantaa. Suomen Kuvalehden tekemässä kyselyssä monet kuitenkin myönsivät käyttävänsä tekoälyä tietolähteenään, mutta eivät katsoneet voivansa luottaa siihen täysin. Rohkein tunnusti nojaavansa tekoälyyn erityisesti asioissa, jotka eivät kiinnostaneet häntä. Siispä hän hän antoi tekoälyn kirjoittaa aiheesta mielipiteensä ja puheensa. Mitä lie äänestäjät ajattelevat huomatessaan antaneensa äänensä tekoälylle..? Kansan-kynttilöiden juttuja kuunnellessa sillä ei loppujen lopuksi taida olla suurtakaan väliä.
Mutta nyt aion ripittäytyä teille, joten älkää kertoko kenellekään.
Minuun iski hillitön uteliaisuus. Päätin iskeä hieman tuttavuutta tämän tekoälyn kanssa. Ihan vain pientä small talkia – lähinnä oman kiinnostukseni alueilta. Annoin tekoälylle raamatuntekstin ja pyysin sitä valmistamaan minulle sen johdosta saarnan.
Ja, ”abrakadabra”! Kesti kokonaiset pari sekuntia, niin siinä se oli! Sen kuluessa oli tekoäly samalla miettinyt erilaisia näkökulmia annettuun lähtötekstiin. Laitet-taisiinko siihen ylvästä katolilaista kuorrutusta, Lutherin nimeen vannovaa puhdasoppisuutta vai peräti helluntailaista hehkutusta? Minulle kelpasi näytteeksi ihan ympäripyöreä perussaarna.
Mutta ihan niin helpolla en tahtonut tekoälyä päästää. Seuraavaksi pyysin siltä saman saarnan englanniksi ja espanjaksi. Ja se pyyntö vähintään puolta nopeammin! Lisäksi suurten maailmankielten saarnat olivat paljon ilmaisurikkaampia kuin muutaman miljoonan viljelemä suomenkieli. Liian helppoa siis.
Mutta entäs sitten? Pyysin tekoälyä puhumaan minun äänelläni saarnan englan-niksi. Nyt tekoäly jo vinkkasi kaverinsa paikalle. Minun pitäisi antaa minuutin parin ääninäyte, sitten homma olisi sillä selvä.
Tässä vaiheessa minulla livahti pupu pöksyyn kuin Trumpilla Putinin edessä. Ve-täisin pikkurillini pois ennenkuin menettäisin koko käden ja ennenkuin some alkaisi suoltaa saarnojani ties millä kielillä ympäri maailmaa. Sellaista kuuluisuutta en kai-vannut.
Oli aika sillä kertaa hyvästellä kaikin puolin ystävällinen tekoäly. Saattaisinpa hyvinkin palata sen juttusille neuvoja kysymään, kun oma pollani tuntuu vuotavan tietoa päivä päivältä enemmän.
Yksi – ja moraalisesti hankala – kysymys minulla kuitenkin vielä oli: onko tekoälyn tuottamia saarnoja paljon kysytty? Vastauksen aavistin. Kyllä on, ja kysyntä on kasvussa. Ainakin Saksassa on pidetty tekoälyn tuottamana kokonainen radio-jumalanpalvelus. Siis ilman ainuttakaan aitoa ihmisääntä!
Tämän blogini lukijoissa on todennäköisesti henkilöitä, jotka ovat tehneet hyvinkin toimivat sinunkaupat tekoälyn kanssa. Heillä on varmasti runsaasti tietoa sen tarjoa-mista mahdollisuuksista – ja toisaalta sudenkuopista. Kun matkapuhelinjätti Samsung mainosti paljolti tekoälypohjaisiin ohjelmiin nojaavaa lippulaivaansa, se samalla varoitti luottamasta sen tarjoamaan tietoon ilman tarkistusta.
Ylen ykköskolumnissa toimittaja Tuija Siltamäki maalasi sanallisen kuvaelman siitä, kuinka tekoäly on tuota pikaa tekemässä ajattelemisesta tarpeetonta.
”Tekoälyn tekemillä graduilla haetaan töihin tekemään tekoälyn tekemiä kalvoja, jotka tekoäly jalostaa tiedotteiksi, joiden pohjalta tekoäly tekee uutisia, jotka tekoäly lukee ääneen, jotta ihminen voi keskittyä katselemaan tekoälyn tekemiä videoita. Ja jos tällainen kehitys ahdistaa, niin aina voi keskustella asiasta tekoälyn kanssa.”
”Varokaa, ettei teitä eksytetä!”
Taisi Jeesus puhua meidän ajastamme. Enemmän kuin koskaan informaatiovirta tulvii monesta tuutista yli äyräiden. Perusteetonta uhkailua, katteetomia lupauksia, suoranaista huijausten tehtailua, missä vääriin käsiin päätynyt tekoäly näyttelee päivä päivältä suurempaa roolia.
Haloo! On kriittinen aika herätä haaveunilta.

Puhuminen on taitolaji. En nyt tarkoita small talkia, eli puuta heinää. Leppoisaa jutustelua, joka ei sen kummemmin sytytä jos ei satutakaan. Hyvien käytöstapojen sanallista ylläpitoa.

Mutta jos esiin halutaan nostaa todella arvokasta, on small talk siivottava areenalta. Mitä vikkelämmin, sen parempi. Suuret asiat kysyvät suuria puhujia. Heiltä voi odottaa punnittua puhetta – siis painavia sanoja. Et todennäköisesti kohtaa heitä ABC:n äijäringistä, vaikka toki sieltäkin saattaa löytää omanlaisiaan sanaseppoja.

Hyviä puhujia löytyy kaikilta elämänalueilta. Eivät he ole saavuttaneet mainettaan sattumalta ja luonnonlahjoilla, vaan arvostamalla kuulijoitaan. Mitä se merkitsee?

He ovat valmiita kaivamaan syvälle rakentaessaan sanottavansa. Jo ensiaske-leissaan puhujina he ovat hyväksyneet sen, että kuulijoiden mieleen on tarkoitus istuttaa käsiteltävä asia eikä ihastuttaa heitä loistavana puhujana. Kovempi tavoite kuin äkkiä ajateltuna arvaakaan.

Paljon työksensä puhuvat ovat kokeneet, että joskus on käsittämättömän helppo puhua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että puhe olisi silloin erikoisen onnistunut. Kun on niin sanottu flow päällä, pyrkii muuten viljavaan puheeseen luvaton määrä olkia, joskus ohdakkeitakin. Kerran, Timo Soinia haastatellessani, tulin kehaisseeksi hänen puhelahjojaan (mielestä aivan syystä). Hän ei torjunut arviota, mutta totesi: – siksi on joutunut tuijottamaan katumuksen kynttilää usein ja pitkään. Ei suitsittujen vaan puhuttujen sanojen vuoksi.

Mitä puhe sitten vaatii ollakseen hyvä?

Ensinnäkin siinä tulee olla selvä ydin. Pointti. Pihvi, joka ei missään vaiheessa saa karata näkyvistä. Siksi hyvä puhe ei koskaan ole niin pitkä, että kuulijan mielenkiinto herkkupalojenkin jälkeen herpaantuu. Puhujan on tehtävä pesäero luennoitsijaan oman persoonansa tukemalla ilmaisutavalla. Se tekee hänestä katu-uskottavan.

Joskus on puhujaa arvosteltu siksi, että hän on kirjoittanut puheensa. Sellainen moite kertoo enemmän arvostelijasta kuin puhujasta. Eräs kaikkien aikojen puhujista on ollut Billy Graham. Hän kirjoitti napakat puheensa sanasta sanaan ja luetutti ne tarkasti tulkilla, siellä missä sellaista oli käytettävä. Samaan kategoriaan on luettava esim. Winston Churchill. Hänen olemuksensa ei vaikuttanut millään tavalla kutsuvalta, mutta puheet menivät kyllä sitäkin paremmin jakeluun.

Hyvin puhuttu on siis hyvin ajateltu. Todella punnittu. Sieltä löytyvät todella elämään jääneet viisaudet.

Mutta missä sitten ne ruostuvat rattaat?

Pääkopassa hyvinkin. Sinun ja minun. Jos et usko ja olet ikäihminen, niin kysy joltakin läheiseltäsi. Ajatteleminen, se käy päivä päivältä tahmeammaksi. Samoin sen ulossaattaminen. Jos sanat karkailevat ajattelematta kuin pissi vaippaan, niin tuskin levitämme kovin hyvää tuoksua ympärillemme. Viisaammasta käymme, jos pyrimme suitsimaan sanatulvaa. Tämä olisi ainakin meidän ikääntyneiden saarnamiesten hyvä muistaa. Sananlaskujen kirjassa on meille kaikille osuva havainto: ”Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, on taitava”. (Snl.10:19)

Kuka sitten mahtaisi olla kaikkien aikojen paras puhuja? Siihen on helppo vastata.

Jeesuksen puheet herättivät paitsi iloa, myös valtavasti peittelemätöntä kateutta.Kun häntä lähdettiin vangitsemaan, joutuivat pidättäjät itse hänen puheittensa vangeiksi.

”Ei koskaan ole ihminen puhunut sillä tavoin kuin hän.” (Joh.7:46) Näin he joutuivat toteamaan palatessaan tyhjin käsin lähettäjiensä luo.

Tämän Jeesuksen uskoa synnyttäviä puheita voimme löytää Raamatun evankeliu-meista. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan:
Niitä lukemalla saattaa lukijan elämä perusteellisesti muuttua. Ruostekin voi lähteä veks.

Lupasin kirjoittaa viikko sitten, mutta niin se aikomus repsahti enemmän kuin tuplaksi. Suokaa anteeksi.
Viimeiset pari kuukautta olen elänyt kuin jonkinlaisessa transsissa. Aika tuntuu jollakin tavalla jämähtäneen sijoilleen samalla kun se on ottanut jonkinlaisen loikan. Salaa, minulta lupaa kysymättä.
Tiedän kyllä, että sairaus pukkaa ruostetta ajatteluun Lisäksi viime aikojen rajut kokemukset ovat lamauttaneet kuin sähköisku. Jospa uskaltaisi kokeilla Pelle Pelottoman keinoa ja lyödä nuijalla päähänsä aivotoiminnan herättelemiseksi.
Nuoren kuolema pysäyttää karskimmankin miehen, saati sitten tällaisen herkem-män. Pojanpoikani traaginen menehtyminen huumekokeiluun oli ainakin meille läheisille raju nokkakolari aikamme todellisuuden kanssa. Minulla on Rasmuksen vanhempien lupa käsitellä asiaa julkisesti. Teemme sen häpeämättä ja toivomme, että näin toimien edes yksi nuori voisi pysähtyä ja välttää Rasmuksen kohtalon. Siksi se, mitä seuraavaksi kerron, ei ole tarkoitettu kenenkään syyllistämiseksi.
Ratkaisevan sysäyksen asian käsittelylle sain siunatessani Rasmusta. Sisimpääni riipaisi katsellessani pelokasta ja järkyttynyttä nuorten joukkoa. Vaieten he olivat tuoneet kukin oman ruusunsa. Vaikka heitä oli kymmeniä, niin jokaisen kasvoilla asui turvaton yksinäisyys. Äänetön avunhuuto.
Vielä samana päivänä – ja päivinä sen jälkeen – minulle tuli asiaa peilin eteen. Tor-juin itsesyytösten hyökkäykset mutta suostuin itsekritiikin puhutteluun. Siinä on eroa.Tiesin, mistä oli kysymys. Jo vuositolkulla olen kuulunut siihen joukkoon, joka hurskastellen ja voivotellen on päivitellyt maailmanmenoa. Usein maalitauluina ovat olleet ”nuo nuoret, nuo kurittomat nuoret”. Vähintään epäsuorasti kaadoin paisuvan huumeongelmankin nuorison syyksi.
Mutta kuinka monta kertaa olin ”todella” ollut kiinnostunut Rasmuksen tai muiden lastenlapsieni ja heidän kaveriensa elämästä? Liian vähän! Selityksiä minulta löytyy kyllä. On tuota ikäeroa ja välimatkaa liikaa. Ja sitä sitä paitsi: tuskinpa papan seuraa nuorten piireissä kaivataankaan jne.
Olen ollut väärässä.
Nuoremme tarvitsevat vanhempiaan. Sekä isää, että äitiä. Nuoret tarvitsevat kotia erikoisesti harharetkien jälkeen. Nuoret arvostavat myös isovanhempien seuraa enemmän kuin arvaammekaan. He kunnioittavat meitä ja tahtovat suojella meitä. ”Oi pappa, sä oot mulle rakas”, olivat Rasmuksen viimeiset sanat minulle hänen kuolemaansa edeltävänä iltana. Nuoret uskaltavat jopa jutella isovanhemmille asioista, joista he vanhempiensa edessä vaikenevat. Näin meillä mummoilla ja vaareilla on tärkeä tehtävä lastenlapsiemme ja heidän ruuhkavuosien uuvuttamien vanhempiensa rinnalla – joskus välissäkin. Tässä ainakin itselläni on syytä parannukseen. Ja koskaan emme tietenkään voi liiaksi rukoilla heidän puolestaan.
Peilin edessä nousi esiin muutamia asioita, joiden suhteen saattaa muillakin olla tarpeellista tarkistaa asenteitaan.
* Tiedämmekö, missä ja keiden seurassa nuoremme viettävät aikaansa? Mitä he keskenään harrastavat? Onko heillä kotiintuloajat, joista ei tingitä? Yökyläily tulisi koordinoida molempien kotien kesken? Ovatko nuoret kavereineen tervetulleita ko-tiimme ja mummolaan?
Tämä ei ole ”kyttäämistä” vaan rakkautta ja turvallisten rajojen asettamista. Varttuessaan nuori sen kyllä ymmärtää.
* Uskaltavatko nuoremme kertoa kotona, jos ovat langenneet väärille poluille? Saavatko he tukea ja ymmärrystä, vai joutuvatko pelkäämään rangaistusta?
* Hyväksynkö sen tosiasian, että oma kiltti ja kaikin puolin kunnollinen nuoremme saattaa ajautua kokeilemaan huumeita? Ellei muuten, niin vaikkapa tietämättään. Huumeiden välittäjän päämääränä on kuitenkin tehdä hänestä riippuvainen.
* Hyväksynkö vastuuni myös toisten lapsista ja uskallanko puuttua peliin, jos näen tai tiedän vaaran uhkaavan heitä? Olenko valmis ilmoittamaan viranomaisille havaitse-mistani välittäjistä ja huumeiden levittämistilanteista? Teenkö niin siitäkin huolimatta, että se tuottaa itselleni epämukavuutta ja jopa uhkailua? Välittäjä on usein itsekin koukussa oleva nuori, jolle kiinnijääminen voi olla pelastus.
* Luovunko ”ei kuulu mulle” -asenteesta ennen kuin avaan suuni moittiakseni toisia tai yhteiskuntaa huumeongelman leväperäisestä hoitamisesta. Otanko vastaan asenteen ”se kuuluu just mulle”, koska yhteiskunta = minä?
Muitakin rakentavia neuvoja voisimme keskenämme hyvässä hengessä jakaa. Suurin virhe on vetäytyä hyssytellen ongelmien kanssa syrjään, ettei vain kukaan saisi tietää. Siihen emme saa sortua.
Ettemme olisi myöhässä…

Synnin vankina kun kuljin, ymmärtänyt itse sitä en
Tuskan sisälleni suljin muiden silmiltä sen kätkien
Yhä syvemmälle vaivuin pimeyteen
Avunhuutonikin häipyi suureen tyhjyyteen
Nostaen, kantaen, tiellä johdattaen
“Tahdon aina auttaa,” sanoi mulle silloin Jeesus
minut tielle nostaen

Joskus ajaudun kuin usvaan, elämäni suuntaa hapuillen
Aina ei maistu rukouskaan ja kadottaa voin äänen Paimenen
Silti silloinkin Hän saapui noutamaan
Ei kadonnutta lammastaan Hän hylkää milloinkaan
Nostaen, kantaen, tiellä johdattaen
“Tahdon aina auttaa,” sanoi mulle jälleen Jeesus
mua tiellä kantaen

Nostaen, kantaen, tiellä johdattaen
“Tahdon aina auttaa,” sanoo meille tänään Jeesus
meitä tiellä johtaen
“Tahdon aina auttaa,” sanoo kaikille nyt Jeesus
meitä kotiin johtaen

(Tämä on eräs uusimmista lauluista. Kun hiekka tiimalasissa hupenee, tarvitsen tänään Jeesuksen apua vähintään samassa määrin kuin tullessani uskoon 50 vuotta sitten.)